6.4.1995

Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

A kertoi Helsingin kaupungille 5.6.1991 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla ja sitä kehittäessään, että hän oli 10.4.1988 kello 6.45 ollut ylittämässä ajorataa suojatietä käyttäen Helsingissä Hämeentie 80:n kohdalla. Suojatie oli tuolloin ollut luminen ja jäinen, mutta sää oli ollut poutainen. Suojatiemaalauksen valkoinen osa oli ollut erittäin liukas. Sen vuoksi hän oli kaatunut ja loukannut vasemman nilkkansa. Samana päivänä Töölön sairaalassa nilkassa todettua murtumaa oli hoidettu kiinnittämällä nilkkaan ruuvi, joka oli poistettu 16.6.1988. Sairasloman päätyttyä hän oli 7.8.1988 palannut osa-aikamyyjän työhönsä. Leikkausmateriaali poistettiin 15.2.1989 ja sen jälkeen hän oli voinut olla noin puoli vuotta työssä, mutta tämän jälkeen nilkka oli alkanut turvota ja sitä oli särkenyt voimakkaasti. Vuoden 1990 keväällä oli todettu, että nilkkaan oli kehittynyt merkittävä kuluma ja hän oli 29.6.1990 joutunut kipujen vuoksi jäämään pitkälle sairaslomalle. Kipujen vuoksi hän ei ollut enää kyennyt seisomaan pitkään eikä kävelemään. Hän oli joutunut jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle 1.1.1991.

A:n käsityksen mukaan Helsingin kaupunki yleisen kadun ylläpitäjänä oli vastuussa siitä, että katua voitiin turvallisesti ylittää suojatietä käyttäen. Kaupunki oli laiminlyönyt kadun kunnossapitovelvollisuutensa, minkä johdosta A oli liukastunut kerrotulla suojatiellä. Tästä syystä Helsingin kaupunki oli velvollinen korvaamaan hänelle aiheutuneen vahingon.

Tämän vuoksi ja vaatimuksiaan sittemmin täsmentäen A vaati, että Helsingin kaupunki velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi sairaanhoitokuluista 1 306,70 markkaa ja matkakuluista 59,50 markkaa, työansion menetyksestä ajalta 1.7. - 31.12.1990 24 902,52 markkaa, työkyvyttömyydestä ajalta 1.1.1991 - 31.5.1993 4 448,30 markkaa kuukaudessa, kivusta ja särystä 30 000 markkaa sekä pysyvästä viasta ja haitasta 50 000 markkaa, kaikki määrät korkoineen.

Helsingin kaupungin vastaus

Kaupunki vastusti kannetta. Helsingin kaupungin järjestyssäännön 4 luvun 26 ja 27 §:n mukaan katu, tori ja katuaukio oli aamuisin ja tarvittaessa muulloinkin puhdistettava. Talvella oli aamuisin ja tarvittaessa päivän kuluessa muulloinkin jalkakäytävältä ja ajoradalta poistettava liikennettä haittaava lumi ja jää. Kaupungin rakennusviraston katuosaston kunnossapitoryhmät aloittivat työvuoronsa tapahtumapäivänä kello 7. Kun otettiin huomioon viikon päivä, sunnuntai, kellonaika ja vallinneet sääolot, kaupungin ei voitu katsoa laiminlyöneen liikennettä tyydyttäviä kunnossapitotoimia. Joka tapauksessa korvauksia tuli sovitella.

Raastuvanoikeuden päätös 27.4.1992

Raastuvanoikeus lausui selvitetyksi, että A oli Helsingissä Hämeentie 80:n kohdalla 10.4.1988 kello 6.45 kaatunut suojatiellä ja loukannut vasemman nilkkansa. Suojatie oli tapahtuma-aikaan ollut liukas ja sen valkoiset valuraidat olivat olleet erittäin liukkaat. Lämpötila oli ollut vähän nollan yläpuolella ja aamu oli ollut kirkas. Edeltäneen yön aikana oli ollut hiukan pakkasta ja aamuyöstä oli satanut alijäähtynyttä vettä, joka oli jäätynyt lasinkiiltäväksi pinnaksi. Kadulla ei ollut hiekoitusta eikä suolausta.

Helsingin kaupunki, jolle kadun kunnossapito oli kuulunut, oli ollut velvollinen huolehtimaan siitä, että jalankulkija saattoi kulkea turvallisesti kadun ylittävällä suojatiellä. Kun otettiin huomioon, että tapahtuma-aika oli ollut sunnuntaiaamu kello 6.45 ja että sääolosuhteet erityisesti liukkautta silmällä pitäen olivat muuttuneet edeltäneen aamuyön aikana, kaupungilta ei kohtuudella voitu vaatia, että suojatie tapahtumaaikaan olisi ollut hiekoitettu. Oli jäänyt näyttämättä, että kaupunki siten olisi vastuussa A:lle aiheutuneesta vahingosta.

Sen vuoksi raastuvanoikeus hylkäsi kanteen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 13.10.1993

A valitti hovioikeuteen ja toisti vaatimuksensa.

Hovioikeus lausui, että tapahtumahetkellä A:n seurassa ollut henkilö oli todistajana kertonut, että hän ja A olivat 10.4.1988 kello 6.45 olleet ylittämässä Hämeentietä, kun A oli liukastunut keskellä suojatietä ja kaatuessaan loukannut vasemman nilkkansa. Myös todistaja oli ollut liukkaalla suojatiellä vähällä kaatua. Suojatie oli ollut jäästä peilikirkas eikä sillä ollut ollut lainkaan hiekkaa tai suolaa. A oli kaaduttuaan jäänyt makaamaan maahan ja hänen jalkansa oli nilkan kohdalta taittunut sivulle "vähän kaarelle ylöspäin". Todistaja oli vetänyt A:n ajoradalta pois.

Tapahtumapaikalle virkatehtävässä saapunut poliisimies oli todistajana kertonut, että hän ja hänen kanssaan ollut toinen poliisimies olivat olleet vähällä kaatua laskeutuessaan partioautosta. A oli maannut maassa ja valittanut jalkaansa, minkä vuoksi oli kutsuttu sairasauto. Tapahtumapaikalla oli selvinnyt, että A oli kaatunut Hämeentiellä suojatiellä maalta keskustaan tulevan kaistan kohdalla. Ajorata oli paikalla ollut tasainen lukuun ottamatta valkoisia suojatievaluja, jotka olivat olleet hiukan muuta ajorataa korkeammalla. Koko suojatie oli ollut liukas ja valuraidat erityisen liukkaita. Paikalla ei ollut ollut hiekoitusta tai suolausta. Aamuyöllä oli satanut alijäähtynyttä vettä, joka oli jäätynyt joka paikkaan lasinkiiltäväksi pinnaksi ja tiet ja kadut olivat olleet todella liukkaat.

Ilmatieteen laitoksen Helsinki, Kaisaniemi havaintoaseman säähavaintojen mukaan ulkoilman lämpötila tapahtumaa edeltäneenä päivänä 9.4.1988 kello 18 oli ollut +1,3 astetta ja ilman suhteellinen kosteus 49 prosenttia, kello 21 lämpötila -1,3 astetta ja kosteus 92 prosenttia ja kello 24 lämpötila -1,6 astetta ja kosteus 77 prosenttia. Tapahtumapäivänä kello 3 ja 6 lämpötila oli ollut -2,5 astetta ja kosteus 78 prosenttia ja kello 9 lämpötila -3,8 astetta ja kosteus 80 prosenttia ja puolen yön vaiheilla heikkoja lumikuuroja.

Kaupungin ilmoituksen mukaan rakennusviraston katuosaston kunnossapitoryhmät olivat tapahtumapäivänä aloittaneet työvuoronsa kello 7.

Kirurgian, ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri X:n ja työterveyslääkäri Y:n antamien lausuntojen sekä Helsingin Yliopistollisen Keskussairaalan ortopedian ja traumatologian klinikan sairauskertomuksen mukaan A:lla oli tapahtumapäivänä todettu vasemmassa nilkassa nivelensisäinen murtuma ja katkennut nivelside. Nilkka oli leikattu vielä samana päivänä ja murtuma oli kiinnitetty metallilevyllä ja metalliruuvein, jotka oli poistettu 16.6.1988 ja 15.2.1989. Myös nivelside oli leikkauksella korjattu. Maaliskuussa 1990 A:n nilkassa oli todettu merkittävä posttraumaattinen kulumamuutos, joka X:n lausunnon mukaan oli aivan ilmeisesti aiheutunut puheena olevan kaatumisen aiheuttamasta vammasta. Kevään ja kesän 1990 aikana suoritetuissa ortopedi Z:n ja fysiatri V:n suorittamissa tutkimuksissa oli käynyt ilmi, että A:n vasempaan nilkkaan oli lyhyessä ajassa kehittynyt merkittävä kuluma, joka oletettavasti etenee suhteellisen nopeasti, eikä A enää tule pystymään myyjän työhönsä. Mitään realistista kuntoutussuunnitelmaa ei ollut kyetty esittämään. Ainoana hoitokeinona tuli kysymykseen nilkan jäykistysleikkaus.

A:n eläkehakemusta varten laaditussa terveyskeskuslääkäri W:n allekirjoittamassa lausunnossa oli todettu, että A oli pysyvästi työkyvytön. Päädiagnoosina oli ollut A:n nilkkavamma, jonka haitta-asteeksi oli arvioitu 8.

Alkon eläkesäätiö oli 14.1.1991 ja 2.4.1992 antamillaan päätöksillä myöntänyt A:lle täyden määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen. Päätöksellä, joka oli annettu 28.10.1992, oli määrätty, että tätä eläkettä jatketaan toistaiseksi.

Hämeentien suojatie, missä puheena oleva A:n liukastuminen oli tapahtunut, oli kuulunut Helsingin kaupungin kunnossapidettäviin alueisiin. Säätilan muutoksista aiheutuneesta liukkaudesta huolimatta kaupunki ei ollut ryhtynyt asianmukaisiin toimenpiteisiin liukkauden välttämiseksi kysymyksessä olevalla kaupungin keskeisellä katualueella, jossa jalankulkijoita todennäköisesti oli jo liikkeellä liukastumisen tapahtuma-aikaan aamulla. A:n vammat olivat aiheutuneet sanotusta liukastumisesta. Kaupunki ei ollut esittänyt mitään sellaista seikkaa, joka vapauttaisi sen vastuusta mainituista vammoista. A oli näin oikeutettu vahingonkorvaukseen.

Selvityksen mukaan kansaneläkelaitos oli 1.7. -31.12.1990 maksanut A:lle sairauspäivärahaa 31 563,90 markkaa. A:n palkka vastaavalta ajalta olisi ollut 56 466,42 markkaa, mikäli hän olisi voinut työskentelyään jatkaa. Tältä osalta korvattavan vahingon määrä oli 24 902,52 markkaa.

Eläkepäätösten mukaan A oli ollut työkyvytön 4.5.1990 lukien. Eläkkeen määrä oli ollut 1.1.1991 -31.5.1992 4 962,77 markkaa kuukaudessa. A:n kuukausipalkka olisi ollut 9 411,07 markkaa. Näin ollen kuukausittain korvattavan vahingon määrä ajalla 1.1.1991 - 31.5.1992 oli 4 448,30 markkaa. A:n kuukausieläke oli 1.6.1992 - 31.5.1993 ollut 5 233,47 markkaa, joten kuukausittain korvattavan vahingon määrä tältä ajalta oli 4 177,60 markkaa.

Nilkan murtuma ja siitä aiheutunut kuluma oli selvityksen mukaan aiheuttanut A:lle jatkuvaa ja huomattavaa kipua ja särkyä. Hovioikeus arvioi kohtuulliseksi korvaukseksi kivusta ja särystä 30 000 markkaa.

Ottaen huomioon nilkkavammasta aiheutunut pysyväksi arvioitu työkyvyttömyys, kuluman odotettavissa oleva nopea eteneminen ja todennäköinen nilkan jäykistysleikkaus hovioikeus arvioi pysyvästä viasta ja haitasta maksettavan kohtuullisen korvauksen määräksi 50 000 markkaa.

A:lle oli vamman johdosta aiheutunut yhteensä 1 366,20 markan sairaanhoito- ja matkakulut.

Näillä perusteilla hovioikeus velvoitti Helsingin kaupungin suorittamaan A:lle korvaukseksi

- sairaanhoito- ja matkakuluista 1 366,20 markkaa 16 prosentin korkoineen 7.8.1988 lukien, - työansion menetyksestä ajalta 1.7. - 31.12.1990 24 902,52 markkaa 16 prosentin korkoineen 5.6.1991 lukien, - työansion menetyksestä 4 448,30 markkaa kuukaudessa 1.1.1991 alkaen 31.5.1992 saakka sekä 4 117,60 markkaa kuukaudessa 1.6.1992 alkaen 31.5.1993 saakka 16 prosentin korkoineen kunkin kuukauden 1. päivästä lukien, - kivusta ja särystä 30 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 5.6.1990 lukien sekä - pysyvästä viasta ja haitasta 50 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 5.6.1990 lukien.

A:lle työansion menetyksestä tuomitusta korvauksesta oli kuitenkin vähennettävä määrä, joka A:lle vastaavalta ajalta oli maksettu kansaneläkkeenä.

Eri mieltä oleva jäsen hovioikeudenneuvos Lötjönen katsoi, että syytä raastuvanoikeuden päätöksen muuttamiseen ei ollut.

Perustelut

A on sunnuntaina 10.4.1988 kello 6.45 liukastunut hovioikeuden tuomiossa mainitulla vilkasliikenteisellä ajoradalla olevalla jäisellä suojatiellä ja saanut hovioikeuden toteaman vamman. Suojatien liukkaus on johtunut siitä, että edellisenä yönä oli ollut noin kaksi astetta pakkasta ja aamuyöllä oli satanut alijäähtynyttä vettä. Suojatie ei ollut tapahtuma-aikaan hiekoitettu.

Kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta 31.8.1978 annetun lain (669/78) 3 §:n 3 momentissa säädetään muun muassa, että kadun kunnossapito käsittää, paitsi muuta, hiekoittamisen liukkauden välttämiseksi. Lain 4 §:n 1 momentin mukaan kadun kunnossapito ajoradan osalta kuuluu kunnalle. Mainittu suojatie kuuluu Helsingin kaupungin kunnossa pidettäviin alueisiin.

Helsingin kaupunki on kertonut, että tapahtumapäivänä katujen kunnostustöihin oli ryhdytty kello 7.00 aamulla. Sään muututtua edellisenä yönä kadut olivat tulleet jo sitä ennen huomattavan liukkaiksi. Tämän vuoksi ja kun vilkasliikenteisellä Hämeentiellä tiedetään olevan jalankulku- ja ajoneuvoliikennettä myös yöaikaan, kaupungilla olisi ollut aihetta ryhtyä aikaisemmin toimenpiteisiin liukkauden torjumiseksi tapahtumapaikalla. Kaupunki ei ole osoittanut, että kerrotunlaisissa sääolosuhteissa hiekan pysyminen kadulla olisi epätodennäköistä. Kaupunki ei siten ole täyttänyt sille kuuluvaa kadun kunnossapitovelvollisuutta hovioikeuden tuomiossa tarkoitetun suojatien osalta.

Näillä ja muutoin hovioikeuden mainitsemilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Helsingin kaupunki on korvausvastuussa A:lle tälle liukastumisesta aiheutuneista vahingoista. A on oikeutettu saamaan kaupungilta täyden korvauksen vahingoistaan, koska A:n ei ole osoitettu myötävaikuttaneen vahinkoon eikä muutakaan perustetta korvauksen sovittelulle ole.

Asiassa esitetyn selvityksen ja A:n tänne antamassa vastauksessa myönnetyn perusteella A on oikeutettu saamaan sairaanhoito- ja matkakuluista korvausta 621 markkaa 20 penniä 16 prosentin korkoineen 7.8.1988 lukien ja 406 markkaa 20 penniä 16 prosentin korkoineen 16.9.1991 lukien hovioikeuden tuomitseman 1 366 markan 20 pennin määräisen korvauksen ja sille 7.8.1988 lukien laskettavan 16 prosentin koron asemesta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta muutetaan. Helsingin kaupunki velvoitetaan suorittamaan A:lle sairaanhoito- ja matkakuluista hovioikeuden tuomitseman 1 366 markan 20 pennin ja sille 7.8.1988 lukien laskettavan 16 prosentin koron asemesta 1 027 markkaa 40 penniä 16 prosentin korkoineen 621 markalle 20 pennille 7.8.1988 lukien ja 406 markalle 20 pennille 16.9.1991 lukien. Muulta osalta hovioikeuden tuomio jää pysyväksi.